MINÄ NÄIN...(Pirkko Hammarén)

MINÄ NÄIN...

Minä näin sen vanhuksen, joka veti hitaasti liikkuen perässään ruokakassikärryä. Hän hymyili aurinkoisesti kulkiessaan. "Onnellinen vanhus kauppamatkalla", minä ajattelin. Kuinkahan vanha hän onkaan, kun selviää vielä itse?

Minä näin sen vanhuksen, joka ravisteli pientä räsymattoaan asuntonsa portailla. "Auttaakohan häntä kukaan siivouksessa? Asuukohan hänkin aivan yksin?"

Minä näin sen vanhuksen, joka lakaisi lunta portailtaan. Tiesin, että hänkin asuu yksin. "Saakohan hän apua?" pohdin hetkisen, kunnes päätin mennä työntämään lumia hänen pihaltaan. Jatkoin tämän tehtyäni hyvillä mielin matkaani. 

Minä näin ne vanhukset ja vammaiset, jotka ajoivat tilataksilla kauppakeskuksen eteen. He menivät samalla reissulla toisiaan auttaen asioimaan kauppaan, apteekkiin, kirjastoon tai terveyskeskukseen. "Tarvitsisikohan joku heistä jo päivittäin henkilökohtaista avustajaa tai muuta tukea?", minä ajattelin. "Pärjäävätköhän he?" Onneksi on tuollainen taksiapu ainakin kerran viikossa käytössä eri asuinalueille. Tosin eihän se riitä, jos haluaisi mennä Muuramen keskustan ulkopuolelle useammin asioimaan tai vierailemaan vaikkapa ystävän luokse Jyväskylään. 

Minä tiedän sen vanhuksen, joka asuu yksin ja hänen päivänsä kohokohta on, kun kotisairaanhoidosta tai seurakunnasta tulee työntekijä käymään. Heillä kaikilla on kuitenkin aina niin kiire... Ei ole aikaa pysähtyä. Resurssit eivät riitä.

Minä tunnen myös lukuisia vanhuksia ja jopa eri tavoin ja vaikeastikin vammaisia, joiden luona ei päivittäin tai joskus jopa viikottainkaan saata käydä kukaan. 

Aamusta aamuun heräävät yksin. Yksinäisyys on läsnä aamusta iltaan. Pärjättävä on, kun on pakko, vaikka liikunta- ja toimintakyky heillä on todella heikko. 

Minä tiedän sen vanhuksen ja vammaisen, jotka makaavat palvelutalossa sängyssään tai terveyskeskuksen vuodeosastolla likaisissa vaipoissaan odottaen, että joku tulisi auttamaan aamutoimissa tai pesuissa edes kerran viikossa, jos sitäkään. Tiedän, että henkilökunta tekee parhaansa puolijuosten, mutta resurssit eivät useimmissa paikoissa riitä. Henkilökunnalla ei ole aikaa eivätkä he muutenkaan enää jaksa kovissa työpaineissa. Miksi on näin ja mitähän pitäisi tehdä?

Minä tunnen vanhuksen ja vammaisen, jotka istuvat ja odottavat asunnossaan ikkunan ääressä pohtien, tulisikohan vihdoin tänään joku käymään ja edes pieneksi, ohikiitäväksi hetkeksi juttelemaan. Ketään ei ole näkynyt muutamaan päivään. Tiedän, että heidän ainoa yhteys ulkomaailmaan on naapurin apu, puhelin, radio ja televisio.   

Minä näin ne vanhukset ja vammaiset, jotka pääsivät ulkoilemaan hyväntekeväisyysjärjestöjen edustajien kanssa. Upea asia, mutta kerran viikossa on  mielestäni liian vähän. Ulkoiluttajiakin tarvittaisiin lisää!

Monet näistä kuvailemistani vanhuksista ovat olleet suomalaisen yhteiskunnan rakentajia, veteraaneja, pikkulottia, päättäjiä, kehittäjiä, heikompien auttajia ja yhteisen hyvän eteen toimijoita. He ovat olleet kyläyhteisönsä yhteisöllisyyden ylläpitäjiä, kulttuuriperinnön siirtäjiä, upeita, innokkaita talkoolaisia. 

Vammaiset puolestaan haaveilevat aivan tavallisesta, sujuvasta, esteettömästä, yhdenvertaisesta ja omannäköisestä arjesta. Eivät sen kummemmista asioista kuin meistä kukaan muukaan.

Mutta mitä nyt? Mistä riittää näille ihmisille arkipäivän tuki, apu ja yhteisöllisyys, jonka he kaikki ansaitsevat? Onko kunnassa tarpeeksi tarjolla matalan kynnyksen apua? 

Huomioidaanko yhdenvertaisuus ja esteettömyys? Ovatko vanhukset ja vammaiset saaneet tuntea elinpaikastaan riippumatta, että heistä pidetään huolta joka päivä? Ettei heidän tarvitse kokea yksinäisyyttä ja ahdistusta tai taistella jatkuvasti oikeuksistaan olla ja elää yhdenvertaisena tämän kunnan asukkaana? 

Jokainen ihminen on tärkeä osa tätä kuntaa ja yhteiskuntaa. Kuntalaisten hyvinvointi on terveen kunnan perusta. Yhdessä tekeminen, kokeminen sekä oikea-aikaiset palvelut turvaavat kaikille hyvän elämän.

Kuntavaaliehdokas Pirkko Hammarén

Kinkomaa